1800-luvun puolivälin paikkeilla Narvan mahtavat linnoitukset menettivät alkuperäisen puolustustarkoituksensa ja ympärysvallin bastioneille rakennettiin Pimeaed-niminen puistikko.
Suorana käännöksenä Pimeaed tarkoittaa pimeää tarhaa.
Puisto perustettiin Victorian ja Paxin bastionien päälle, ja nimen uskotaan juontuvan Pimeväravasta eli pimeästä portista, joka oli yksi vanhankaupungin neljästä historiallisesta portista. Puiston nimeen olisi vaikuttanut se, että porttiholvi oli pimeä ja lähellä sijaitsi vankisellejä. Toisaalta on väitetty, että syynä olivat isot puut. Porttia on kuitenkin turha enää etsiä, se myytiin purkutavaraksi jo vuonna 1875.
Linnoitusrakennelmien ympäröimässä kaupungissa jokainen neliömetri oli kullanarvoinen, ja kaupunkilaiset ottivatkin puiston ilolla vastaan. Pimeaed on ollut lukuisien narvalaissukupolvien, niin lasten kuin aikuistenkin lempipaikka, jossa käyty rentoutumassa ja nauttimassa musiikista, laulusta, tanssista ja kävelyistä. Tanssi-iltoja puistossa järjestettiin viimeksi 1970-luvulla.
Jos sinulla on hetki aikaa ennen jokirannan promenadille laskeutumista, kannattaa katsastaa yksi puiston vetonauloista, alkuperäinen 1800-luvun lopun suihkulähde, jossa on napsittu suuri osa Narvan perhekuvista yli 125 vuoden ajan. Ehkä sinäkin otat selfien ja liityt joukkoon?!
Jokivarren rantapromenadille eli Jõe-kadulle puistosta pääsee joko alas vieviä kävelyteitä pitkin tai Hahnin portaita puiston eteläpäästä. Portaat rakennettiin vuonna 1875 Narvan ensimmäisen pormestarin ja Narva-Jõesuun lomakaupungin perustajan Adolf Theodor Hahnin aloitteesta. Vuosina 1832-1914 elänyt Hahn toimi 1870- ja 80-luvuilla pariin otteeseen Narvan pormestarina kaikkiaan kuusi vuotta. Hänelle olemme velkaa myös bulevardimaisen Pimeaia-kadun perustamisesta. Aikoinaan Hahnin portaat johtivat bastioneilta alas Hermanninkadulle eli nykyiselle Pietarin maantielle. Siinä kulkee nyt Viron valtakunnanraja, mutta portaikon välitasanteelta on avattu pääsy rantapromenadille sivurappusten kautta.
Puistossa tehdyistä kävelyistä on säilynyt paljon muistoja eri vuosisadoilta ja -kymmeniltä. Siellä on kiipeilty, leikitty ja tapeltu, talvella laskettu kelkalla mäkeä alas, niin tytöt kuin pojat. Erityisen suloisen muiston on kertonut baltiansaksalainen, vuosina 1858-1934 elänyt laulaja ja kirjailija Monika Hunnius, joka oli saksalaisen Johanneksenkirkon pastorin tytär. Puistokävelyille pikku Monika sisaruksineen pääsi lastenhoitajan seurassa. He pelkäsivät vartiossa ollutta sotilasta, mikä viittaa siihen, että kävelyillä käytiin ennen vuotta 1863, jolloin bastionit annettiin kaupungin käyttöön:
”Millainen ihmeen kaunis kaupunki Narva olikaan! Linnoituksen muurit ja vanhat tornit, syvät, korkeaa ruohoa, keltaisia ja valkoisia kukkia kasvavat ojat, täynnä verhottua viehätystä. Suosikkikävelymme hoitajan kanssa vei ”pimeän sisäänkäynnin” luo, eräälle linnoituksen portille, joka johti ympärysmuurin puutarhaan. Kuljimme hiljaa väristen pimeästä portista, jonka edessä seisoi aina vartiosotilas. Kukaan ei tiennyt, mitä hän siellä vartioi, vähiten ilmeisesti hän itse; vahti oli ollut siellä ammoisista ajoista lähtien ja unohdettu. Henkäisimme aina helpotuksesta, kun pääsimme portin läpi ja aurinkoinen puutarha avautui edessämme. Pelkäsimme, että jonain päivänä sotilas ampuisi peräämme, vaikka ”njanja” vakuutti meille, että hän joutuisi Siperiaan jos tekisi niin. Puutarha oli ihana paikka, ylhäältä bastionin päältä avautui näkymä Narva-joelle ja vanhalle venäläiselle Ivangorodin linnalle joen toisella puolella.”
