Sillamäen suljettu ja osin salainenkin sodanjälkeinen historia, neuvostoaikojen punaliput ja kunniakirjat, kaasunaamarit ja jopa kipsinen Leninin rintakuva. Toisaalta kiinnostava kokoelma vuosikymmenten takaisia soittimia, harmonikkoja, radioita… ja kiviä, todella monenlaisia ja värisiä, arvokkaitakin. Tätä kaikkea on Sillamäen museo.
Ennen toista maailmansotaa Sillamäe oli idyllimäinen kauppala, jonka maisemissa viihtyivät taiteilijat ja kesänviettäjät Pietarista asti. Kun sodassa pahoin tuhoutunut taajama 50-luvulla jälleenrakennettiin, huomasivat tiedemiehet ja suuret johtajat, että lähiseuduilta kaivettavat mineraalit saattaisivat sopia uraanin rikastamiseen ja neuvostoarmeijan ydinasetuotantoon asti.
Kaupunkioikeudet saanut taajama suljettiin ulkopuolisilta. Sen alueelle kohosi salainen tehdas, jossa työskenteli vain Pietarista, Pihkvasta ja muilta Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan seuduilta tuotua väkeä, ”koska virolaisiin ei voitu luottaa”. Postilähetykset tehtaaseen kulkivat koodiosoitteella Moskova 400, ja virallisesti sitä kutsuttiin nimellä “Sisäministeriön kombinaatti nr. 7”.
Alkuvuosikymmeninä rikastamotoiminta sujui mallikkaasti, Sillamäellä tuotettiin jopa neljäsosa Neuvostoliiton uraanivarannoista. Radioaktiivista uraania Sillamäellä käsiteltiin aina vuoteen 1989 asti, jonka jälkeen – neuvostomiehityksen päätyttyä – tehdas muutettiin rikastamaan ja tuottamaan muita harvinaisia metalleja ja nykyaikaisen kemian yhdisteitä. Nyt suljetun kaupungin ajoista kertoo vain museo ja sen kokoelmat.
Oikeastaan museoita on kaksi. Toinen niistä on sijoitettu kaupungin kulttuuritalon väestönsuojana toimivaan kellariin. Juuri täältä löytyvät tekstin alussa mainitut Leninin ja punavallan esineet.
Varsinainen päämuseo (sisäpihalla Kajaka tänav 17 A) käsittää kuusi salia, jotka esittelevät mm. kaupungin ja sen asukkaiden elämää 1950-luvulla sekä läheisen Vaivaran kunnan talonpoikien oloja 1800- ja 1900-lukujen taitteesta. Yksityiskokoelmana museon tiloihin päätynyt mittava mineraali-, fossiili- ja kivikokoelma on esillä yhdessä saleista, ja osaa kivistä voi myös kosketella.
Museotalon yläkerrassa on esillä paikallisten ja lähiseudun asukkaiden tekemää taidetta sen monissa eri muodoissaan – maalauksia, toisinaan veistoksia ja erilaisia tekstiilitöitä. Soittorasia-saliksi kutsutussa salissa seinille kiinnitetyt tukevat hyllyt pullistelevat harmonikkoja, kieli- ja puhallinsoittimia, radioita, levysoittimia, kelanauhureita ja kaikkea niiden väliltä. Veikkaame, että täällä Kimmo Pohjonenkin viettäisi mieluusti tovin.
Museoon vierailulle mennessänne olettehan ystävällisiä paikalliselle henkilökunnalle. He ovat eläneet käytännössä koko elämänsä venäjänkielisessä ympäristössä, joten opastusta tai vastauksia näyttelyesineitä koskeviin kysymyksiin voi olla hivenen vaikeaa saada. Museo toki järjestää viron-, englannin- ja jopa suomenkielisiä oppaita ennakkotilauksen tekeville matkailijaryhmille, joten sikäli kyse on ratkaistavissa olevasta ”hidasteesta”, ei esteestä. Ja ihan ilman oppaitakin näyttelysaleissa riittää katseltavaa ja hämmästeltävää varmasti ainakin tunnin tai puolentoista ajaksi.
Matkailuvideo Sillamäestä parin vuoden takaa
