Viron verisimmällä taistelutantereella sijaitseva Vaivaran Sinimäkien museo on pieni, mutta pienuudesta huolimatta siellä tehdään suuria asioita. Tuorein näyttelyesine on pihalle asetettu aito panssarivaunu.
Näyttelytalona on Vaivaran kartanon entinen aitta, ja siellä oleva näyttely on omistettu vuoden 1944 ankarille taisteluille. Panssarintorjuntatykkien, kranaatinheittimien, käsiaseiden ja uniformujen lisäksi on näytteille asetettu myös sotilaiden henkilökohtaisia esineitä pakista huopatossuihin saakka. Suurin näyttelyesine on kuitenkin näyttelytalon takana teltassa ja se on kaksikymmentä vuotta sitten Kurtnan Mätasjärvestä rannalle vedetty T-34 -panssarivaunu.
Museon suurin vetonaula on samalla Itä-Virumaan sotahistoriaklubin Otsing (suomeksi etsintä) arvokkain löytö. Saksalaiset ottivat tämän T-34:n venäläisiltä sotasaaliiksi ja maalasivat siihen omat tunnuksensa. Vetäytyessään he upottivat sotakoneen ammuksineen järveen. Vaikka tankki olikin järven paksussa mutakerroksessa varsin hyvin säilynyt, on klubin jäseniltä kulunut sen kunnostukseen vuosia aikaa ja vaivaa.
Sotilaan ja siviilinaisen kannalta nähtynä
Sota-aikaan ei voi Sinimäillä palata vain näyttelyesineitä katsellen, vaan myös roolileikkiin osallistumalla. Museo kutsuu perheitä ja ystävyysseurueita osallistumaan ajassa vaellukseen, joka kertoo ihmisten poistumisesta pakolla Narvan alueelta vuoden 1944 sotatalvella ja virolaisten miesten kutsumisesta Saksan armeijaan.
Elämyksellinen museo-ohjelma on palkittu Itä-Virumaan parhaan uuden seikkailun tittelillä. Liityn yhteen ensimmäisistä ryhmistä, joille sitä testataan. Eräänä lämpimänä kesäpäivänä museonjohtaja Ivika Maidre esiintyy Merikülan Meetana ja hänen työtoverinsa Tõnis Tolpats saksalaisena koulutusupseerina, jotta voidaan tarkkailla vuoden 1944 sotatalvea sekä tavallisen siviilinaisen että sotilaan kannalta nähtynä.
”Tammikuussa 1944 Leningradin edustan rintama alkaa liikkua. Saksalaiset joukot ovat olleet Leningradin lähellä jo kolme vuotta, mutta nyt rintama siirtyy sieltä kahdessa viikossa Narva-joelle, jonne helmikuuhun mennessä kootaan suuria voimia. Helmikuussa 1944 oli Viron tuolloinen pääministeri Jüri Uluots pitänyt radiopuheen ja sanonut, että kaikki Viron miehet lähtevät nyt rintamalle, sillä käynnissä on toinen vapaussota”, Ivika Maidre esittää lyhyenä johdantona.
Sitten mennään heti asiaan: ajassa vaeltaville ojennetaan kutsuntakäsky ja heidät värvätään sotaväkeen. Kutsun teksti on suunnilleen aitoa vastaava, ja se eroaa vain sikäli, että kutsuttujen joukossa mainitaan myös naisia, joita todellisuudessa Saksan armeijassa ei päästetty rintamalle. Pieni jousto on perusteltua, sillä meidän ryhmässämme naiset muodostavat huomattavan enemmistön.
Yöpaidassa sotaan
Tulevia sotilaita tervehtii koulutusupseeria esittävä Tõnis Tolpats, joka on Ivika Maidren tapaan historiantutkija, ja pyytää kaikki ”koulutuskasarmiin”. Ensin tutustutaan varusteisiin, joissa saksalaisen sotilaan piti rintamalla selvitä.
”Alusvaatteita ei ole valitettavasti näyttää, mutta saksalainen sotilas käytti tällaista pitkää ja kummallista paitaa, joka vaikuttaa melkein mekolta. Vaatteiden alla se oli pitkä ja lämmin. Kun sotilas oli kasarmissa, hän käytti sitä yöpaitana. Ja jalkarättejä Saksan armeijassa ei käytetty – käytettiin sukkia”.
Alusvaatteista liikumme eteenpäin palveluspuvun luo. Vaikkakaan vuonna 1944 enää Hugo Bossin suunnittelemassa uniformussa ei menty rintamalle, näki niitä kotirintamalla ja me näemme myös. ”Se oli viimeinen hyvännäköinen uniformu, jatkossa kaikille armeijoille tuli maastokuvioiset asut, jotka eivät olleet niin hyviä maaleja. Samoin alettiin käyttää matalia päähineitä ja kypäriä”.
Tõnis Tolpats pysähtyy pitempään erään sotilaan perustunnuksen – kypärän kohdalla.
”Kun tällainen nykyaikainen teräskypärä otettiin käyttöön, pään vammojen määrä väheni 80 prosenttia. Se todettiin ensimmäisessä maailmansodassa: yksikkö, joka käytti kypäriä, sai huomattavasti vähemmän päävammoja. Ajatelkaa, miten paljon ilmassa liikkuu kaikenlaista roskaa: kiviä, puuta. Luonnollisesti kypärä suojasi myös pienemmiltä sirpaleilta ja kimmonneilta luodeilta. Tämän kypärän paino on ihanteellinen. Kokeiltiin myös raskaampia, jotka pysäyttivät luodin, mutta ne eivät olleet perusteltuja – sotilaat tahtoivat heittää ne pois.
Naisten heikkous kauniiden esineiden suhteen saa vahvistusta, kun avautuu mahdollisuus kokeilla saksalaisen sotilaan tyylikästä reppua, jollaiset ovat muotia nytkin. Ivika Maidre heittää ilmaan kysymyksen: miksi siinä on vasikannahka päällä? Jotta selällä olisi lämmin? Jotta ylhäältä katsottuna näyttäisi siltä, kuin vasikka on liikkeellä? Se korvaa tyynyt?
”Aivan, ensinnäkin sitä voi käyttää pään alla, mutta eräs muu syy on tärkeämpi: vasikannahka nimittäin suojasi vaatetta kastumiselta”.
Alkuun tähän pieneen reppuun piti mahtua vararuoka ja varajalkineet. Kun sota eteni, annettiin malliltaan yksinkertaisempi suurempi reppu: kankainen, hyvin helppo valmistaa, tilavampi. Nykyäänkin käydään sellainen mukana marjoja poimimassa.
Kertomattomat tarinat
Ivika Maidre sanoo ajassa vaellusta jatkaessaan, että vuoden 1944 tarina ei ole vain sotilaiden, vaan myös paikallisten naisten ja lasten tarina, sillä näiden piti paeta sodan jaloista.
”Meidän seutumme ihmiset lähtivät tammikuussa, helmikuussa ja varsinkin Narvan maaliskuun pommitusten jälkeen. Ihmiset pelkäsivät itsensä ja perheensä puolesta”, Ivika Maidre kertoo lisäten, että mieliala ei kuitenkaan ollut toivottoman synkkä. ”Monet niistä, jotka vuoden 1944 alussa lähtivät, luulivat poistumisen olevan väliaikainen”.
Todellisuudessa Viron koilliskulman väestö ei saanut palata kotiinsa.
”Uraanin rikastustehtaan vuoksi paikalliset eivät saaneet tänne suurta määrää kirjoillaololupaa. Miten voisi salaisen kohteen läheisyyteen päästää ihmisiä, jotka olivat olleet sinua vastaan? Tuli uusia ihmisiä, joille ei ollut maamerkkejä. Kaikki oli pommitettu maan tasalle, paikallisia ei ollut ja he ajattelivat näin: neuvostogeologit ja rakentajat tulivat ja rakensivat kaiken. Tuli loistava elämä, sillä ennen täällä ei ollut yhtään mitään. Mitä siitä, että ennen suurta poistumista oli kaikki olemassa, mutta siitä ei ollut enää kertojia”.
Ja mitä tuli Merikülassa asuneesta Süvalepan Meetasta, jota Ivika Maidre roolileikissä esittää? Nuorta naista ei pelastanut edes se, että hän oli ollut ennen Viron Neuvostoliittoon liittämistä aktiivinen kommunisti.
”Ei kannata luulla, että kaikki olivat neuvostovaltaa vastaan. Todellisuudessa virolaisten joukossa oli niitäkin, joka luulivat, että nyt saapuu työkansan valta. Meeta ei juossut tiehensä, sillä Puna-armeija oli hänen armeijansa. Hän odotti sitä. Kun 14. helmikuuta maahan tehtiin maihinnousu, oli Merikülaan jäänyt joitakin vanhuksia ja Meeta sylilapsineen. Mutta sota on sotaa ja maahan työntyville sotilaille oli sanottu: virolaiset ovat tehneet saksalaisten kanssa yhteistyötä, ei mitään armoa! Ja kukaan ei kysynyt Meetalta, mikä hänen vakaumuksensa oli. Meeta tapettiin, samoin hänen lapsensa”.
Ivikan mukaan tuon ajan lehdet julkaisivat kauheita kuvia syyttömän lapsen ja naisen tappamisesta, mutta nyt tiedetään jo, että sama kohtalo oli vanhuksillakin.
”Ja maihin nousseidenkaan juhla ei kestänyt kauan. Kuvitelkaa, että kun maihin nousee noin 400 miestä, mutta joen varren rautatien ja maantien ylittää vain neljästä seitsemään miestä. Loput saavat surmansa tai vangitaan. Se ei ollut menestystarina ja siitä ei puhuta. Meetan ja hänen kohtalotovereidensa muistoksi on kuitenkin kivi, jossa lukee, että heidät tappoivat fasistiset ryöstövalloittajat. Joten olkaa hyvät – taas yksi elämän pelikortti! Mutta miksi sitten kiven luo ei voi asettaa selvittävää kylttiä? Siksi, että se pysyisi Merikülassa luultavasti vain kolme päivää”.
Mitä kuitenkin voi tehdä, on kertoa kertomatta jääneitä tarinoita ja sen Vaivaran Sinimäkien museo tekeekin. Antamalla historialle ihmisten kasvot. Siksi, että historia ei ole vain numeroiden, vaan myös ihmisten historiaa.
SIRLE SOMMER-KALDA
