Alutaguse on Viron kansallispuistoista nuorin ja poikkeaa esimerkiksi lähellä sijaitsevista Lahemaasta ja Soomaasta siten, että se muodostuu useammasta toisistaan erillään sijaitsevasta osasta. Kansallispuiston sydämenä voi hyvällä syyllä pitää Agusalun suoaluetta, jolle ovat tunnusomaisia Viron ainoat mantereella sijaitsevat hiekkadyynit eli paikallisella murteella kriivat. Ne ovat samankaltaisia hiekkakinoksia, joita on totuttu näkemään aavikoilla ja autiomaissa. Alutagusen soiseen maastoon muodostuneet dyynit ovat sijainniltaan sellaisia, että ne jäävät kauas useimpien ihmisten tavanomaisilta kulkureiteiltä.
Suurin osa virolaisistakaan ei ole nähnyt kriivoja omin silmin ja tuskin osaa edes niiden nimen kuullessaan kertoa, mistä kummajaisesta oikeastaan on kyse. Onneksi Alutagusen retkeilyklubi järjestää aika ajoin lumikenkäretkiä Agusalun suoalueelle, jossa kriivat ovat komeimmillaan. Dyyneiltä aukealle suolle ja viereisille hiekkaharjanteille avautuvat näkymät ovat suorastaan lumoavia.
Lumikenkäretki on jo itsessään kiintoisa kokemus. Lumikengät ovat soisessa maastossa mitä käyttökelpoisimmat kapistukset, vaikkei lunta olisi mailla eikä halmeilla. Leveät, etäisesti suksia muistuttavat lumikengät kiinnitetään omien kenkien alle. Ne pitävät käyttäjänsä pinnalla myös vetisemmällä suolla, toisin sanoen niiden avulla pääsee tutustumaan suoluontoon myös paikoissa, joihin eivät pitkospuut yllä. Lumikengillä käveleminen vaatii hieman harjoittelua. ”Tavallisesti kävelemme kannat sisäänpäin ja jalkaterät hieman ulospäin kääntyneinä. Lumikengät jalassa tämä ei onnistu, koska silloin voi käydä niin, että tallaa omille kengilleen”, kertoo oppaanamme toimiva Alutagusen retkeilyklubin johtaja Ingrid Kuligina, kun valmistaudumme lähtöön. Myöskään jalkaterien kiertäminen sisäänpäin pikkulasten tapaan ei hänen mukaansa auta asiaa.
”Otamme mallia virolaisista miehistä, jotka ovat juoneet suopursulla terävöitettyä olutta ja askeltavat samaan tapaan kuin haarniskaan sonnustautuneet germaanisoturit ammoisina aikoina. Toisin sanoen jalkaterät koko ajan samansuuntaisesti toisiinsa nähden, ja sopivan tukevassa haara-asennossa”, kokenut eräopas selvittää. Oluen ja haarniskan yhdistelmä vaikuttaa olevan havainnollinen ja ymmärrettävä, sillä vaikka liikehdintämme on kömpelöä, kukaan ei kompastu matkan varrella kenkiinsä. Ilmeisesti myös matkavauhtia koskeva opastus tuli tarpeeseen ja meni perille: ”Liikumme hitaasti ja rauhallisesti. Tunnemme olevamme keveitä kuin täyteen puhalletut kyyhkyset. Minä pidän suosta sen takia, että siellä ei voi juosta. Jos pistää juoksuksi, vajoaa saman tien syvemmälle kuin haluaisi.”
Kriivojen kuninkaat
Ensimmäisen tauon pidämme tullessamme varsinaisen suon laidalle. Maasto on kirjavanaan karpaloita ja jäniksen papanoita. Tulemme vakuuttuneiksi siitä, että karpalot ovat makoisammillaan talvipakkasen puraisemina, mutta oppaamme suosittelee meitä pysyttelemään kohtuudessa. ”Keväisin karpalot tosiaan sisältävät vähemmän happoa ja enemmän sokeria, mutta tyhjään vatsaan niitä ei silti kannata syödä liian paljon”, hän kertoo. ”Jotkut tulevat siitä huonovointiseksi.”
Ensimmäisen valloittamamme kriivan laella näemme vielä enemmän karpaloita, mutta toisenlaisessa muodossa: ne ovat jo ehtineet läpäistä karhun ruoansulatuskanavan. Eläinkunnan yhteisessä käymälässä ovat poikenneet tarpeillaan myös mäyrä sekä vielä jokin petoeläin, kuten ulosteen sisältämistä karvoista päättelemme. Mahdollisesti kyseessä on ollut jäniksen iltapalakseen nauttinut susi. Eläimet tekevät mielellään tarpeensa juuri dyynien huipulle: tällä tavoin ne osoittavat olevansa paikan isäntiä ja merkitsevät samalla oman reviirinsä.
Tuulen tuomia muistoja jääkaudelta
Suolle palatessamme oppaamme esittelee meille vetisen maaston liikennesääntöjä. ”Siinä missä punainen valo velvoittaa tavallisessa liikenteessä pysähtymään ja vihreä antaa luvan mennä, suolla on pääsääntöisesti niin, että mitä vihreämpää ja kirkkaampaa, sitä vetisempää.”
Koska Agusalun suoalue on kehittynyt myöhemmin kuin esimerkiksi läheinen Selisoo, reitillämme ei ole suolampia eikä suonsilmiä. Sen sijaan kulkureitin varteen jää useita männikön peittämiä kriivoja, joita puolestaan ei ole Selisoon suolla. Komeimman kriivan huipulla pidämme pidemmän tauon ja meille tehdään perusteellisesti selkoa näiden kapeiden hiekkaselänteiden syntyhistoriasta. Kriivat näyttävät päällisin puolin pitkälti samankaltaisilta kuin vaikkapa Peipsijärven rantavallit Alajõellä ja Kauksissa, mutta kymmenkunta vuotta sitten tehdyissä uusissa tutkimuksissa kävi ilmi, että Itä-Virumaan Alutagusen kriivat ovat Viron ainoita sisämaan hiekkadyynejä. ”Tämä tarkoittaa sitä, että ne eivät ole muodostuneet rannalla, vaan alun alkujaankin sisämaassa”, oppaamme selvittää. Miten ne sitten syntyivät? Ne muotoutuivat viimeisimmän jääkauden loppuvaiheessa, kun jään alta paljastui hyytävän kylmä ja paljas erämaa, ja muodon niille antoi tuuli, joka kasasi maa-ainesta näyttäviksi harjanteiksi. Korkein kriiva kohoaa 18 metrin korkeuteen suon pinnasta ja pisimmällä on mittaa kokonaiset neljä kilometriä. Pienimmät säilyneet muodostumat ovat vain parin metrin korkuisia. Kaikkiaan kriivoja on yli 200.
Jos tuntuu siltä, että suoluonnon lumosta ei ehdi nauttia tarpeekseen yhden päivän aikana, alueelle voi jäädä myös yöksi. Tätä tarkoitusta varten kannattaa etsiä kartalta RMK:n eli Viron metsähallituksen Seljandikun metsäkämppä. Niille, jotka liikkuvat suolla mieluummin kuivin jaloin ja pitkospuita pitkin, on Alutagusen kansallispuistossa tarjolla metsähallituksen Selisoon ja Kotkan retkipolut. Molemmat ovat hyviä valintoja. Iisakun lähistöllä sijaitsevan Kotkan retkipolun valttina ovat vaihtelevat maisemat: reitti kiertelee niin metsäisillä suosaarilla kuin pitkillä kriivoilla. Väike-Pungerjan kylästä alkavan Selisoon retkipolun mieleenpainuvinta antia ovat salaperäiset suolammet.
Satavuotiaan arvokas lahja itselleen
Yli 40 hehtaarin laajuinen Alutagusen kansallispuisto perustettiin niin Itä-Viron soiden kuin myös metsä- ja rannikkomaisemien ja perinnekulttuurin suojelua silmällä pitäen. Uusi kansallispuisto oli Viron valtion arvokas lahja itselleen itsenäisyyden satavuotisjuhlien kunniaksi.
”Ajatus Alutagusen kansallispuiston perustamisesta esitettiin ensimmäisen kerran jo sata vuotta sitten, 1920-luvun alussa, jolloin virolaisella luonnonsuojelijalla Gustav Vilbastella oli haaveena perustaa Alutaguseen koko vastikään itsenäistyneen Viron ensimmäinen kansallispuisto. Tuolloin se jäi valitettavasti ajatuksen asteelle. Mutta kun kansallispuisto sitten Viron valtion satavuotispäivänä lopulta perustettiin, se oli upea lahja paitsi Itä-Virumaalle, myös koko Virolle”, riemuitsi tuolloinen ympäristöministeri Siim Kiisler.
Alutagusen seutu tunnetaan Viron suurimpien havumetsien ja suoalueiden tyyssijana. Huikeiden soiden lisäksi kansallispuiston kuuluvat myös Viron pisin hiekkaranta ja ainutlaatuiset Smolnitsan dyynit Peipsijärven pohjoisrannalla, Narvajoki juoluoineen ja rantaniittyineen Struugassa, yli 40 pikkujärvestä muodostuva Kurtnan järvialue sekä yksi Viron edustavimmista aarniometsistä Porunissa.
SIRLE SOMMER-KALDA
„Põhjarannik” toimittaja
*Artikkeli on valmistunut Euroopan aluekehitysrahaston tuella.
